Kokemuksia

Yllätysraskaudesta raskauden jatkamiseen:

Minun ja tyttäreni tarinani yllätysraskaudesta  minun tarinani 

Lue Halti-pojan odotus haltin-odotus ja kuuntele laulu

Vapaaehtoisen kertomaa  Vapaaehtoisen kokemus

Selviytyjä äidin tarina  Selviytyjä äiti

Abortin jälkeen

Palautetta abortin läpikäyneiden vertaistukiryhmistä:

”Olen kiitollinen, että olen saanut mahdollisuuden kohdata totuuden tässä asiassa. Vertaistukiryhmä ja sen läpikäymä ohjelma ovat antaneet minulle inhimillisen ja hengellisen turvan sekä viisauden käsitellä tätä elämäni salattua, syvää kipua, jonka olemassaoloa ja vaikutusta en ollut ymmärtänyt sen koko syvyydessä ja laajuudessa.”

Sofia 49 v

”Nyt olen huomannut, että osaan jopa tunnistaa tunteitani ja havaita, mitä ne viestittävät tarpeistani. Osaan unelmoida ja toivoa hyviä asioita. Näen niiden myös ilmestyvän elämääni, ihan niin kuin niitä vain tuotaisiin siihen tarjolle. Sisälläni oleva muutos on saanut ulkoiset asiat muuttumaan. Uskon, että tulevaisuudella on vielä paljon annettavaa, ja otan sen kiitollisena vastaan.”

Anneli 48 v

”Elämän täytyy kuitenkin jatkua — ainakin minun elämäni. Minun pieneni jatkaa omaa elämäänsä mielessäni ja siellä, missä ei ole inhimillisiä tuskia ja kärsimyksiä niin kuin on meillä ihmisillä maan päällä. Nyt koetan oppia rakastamaan itseäni ja rakentamaan lujemmat rajat ympärilleni, jotta kuka tahansa konna ei niitä läpäisisi. Tämän kokemuksen myötä olen oppinut itsestäni paljon ja koen, että lapseni auttoi minua ymmärtämään, mitä tarkoittaa aito omasta itsestään ja toisesta välittäminen. Uskon, että tämä kokemus on ollut minulle elämänkaaressani opetuksista tärkein — tähän mennessä. Toivon, että jonakin kauniina päivänä minulle suodaan oikeasti ihana, luotettava elämänkumppani, jonka kanssa saan jälleen mahdollisuuden tulla äidiksi.”

Leea 31 v

”Ajattelin abortin jälkeen, etten ikinä selviä siitä. Kun kävin kivun läpi ja annoin sen Jumalan käsiin, kokemus muuttui asiaksi, joka muutti koko elämäni. Se pysäytti minut miettimään omaa elämääni, uskomuksiani ja sitä, mitkä asiat ovat lopulta tärkeitä. Olen sen kautta saanut kokonaan uuden elämän. Abortti ei enää aiheuta kipua tai itseinhoa. Pystyn elämään ilman, että kierrätän kaiken sen kokemuksen kautta. Välillä unohdan koko asian pitkiksi ajoiksi, mikä on mielestäni Jumalan ihme. Olen myös kokenut, että Jumala on tosi voimakkaasti puhunut siitä, että Hänen tahtonsa on, että elän vapaana menneisyydestäni. Se tuo kunniaa Jeesuksen nimelle. Oma osansa on ollut identiteettini parantuminen. En enää suostu ottamaan vastaan abortin tehneen naisen leimaa ja asiaan liittyvää häpeää, koska se asia on anteeksi annettu. Olen uusi luomus Kristuksessa. Elämä tuntuu lahjalta, ja tulevaisuuden ajatteleminen saa aikaan innostunutta odotusta.”

Gabriella 28 v

Palaute vertaistukiviikonlopusta 2018

Asian avaaminen ja jakaminen on auttanut paljon ja vapauttanut häpeästä,syyllisydestä yms. Ryhmän aikana löysin   jotain itsestäni,jonka olin haudannut tiedottomasti sisälleni. Ryhmä myös vapautti  ja poisti häpeän varjon asian ympäriltä. On loppuunkäsitelty olo. Ohjelmaan liittyvät tehtävät auttoivat  pysähtymään asian ääreen ja kohtaamaan kipeitä tunteita. Armollinen ilmapiiri ryhmässä oli hoitavaa.

Erityisesti anteeksianto sekä sekä vihan ja häpeän kohtaaminen sekä surun jakaminen yhdessä toisten kanssa merkitsivät paljon. Sain ymmärrystä että näin ”vanha”asia on ollut aiheuttamassa minulle vuosien saattossa epämääräisiä masennus kausia ja aina oireillut eritysesti kun on tullut muita vastoinkäymisiä. Tietoisuus tämän asian vaikutuksista depressiooni vapauttaa suuresti.

Ryhmäkokemus minulle oli sangen tervehdyttävä siinä merkityksessä että sain kohdata toisten kautta itsessäni sellaista,missä Jumalalla on parantamista. Oli myös ihanaa kokea yhteyttä ja rakkautta sekä hyväksyttyksi tulemista..
Yhteenvedoksi tähän meillä oli upea ja voimaa antava ryhmä. se oli juuri kokonsa puolesta sopiva asian aiheen puolesta.

Tosi tärkeää  ja tarpeellista työtä.  Hyvä ,että on monta ohjaajaa, ja erilaisia. Alussa voisi olla nimet vaikka maalarinteipillä rinnassa. Tämä vähentäisi nimistressiä. Minua hoiti paljon se miten empaattisesti, lämpimästi ja sydämellisesti meitä kohdattiin.
Abortteihini liittyvä ahdistus väheni paljon. Oli hyvä saada puhua asiasta avoimesti ja oikealla nimellä. En voi kylliksi kiittää tästä.

4 naista 35-55 v

Tein kaksikymppisenä abortin, vaikka olin aina ajatellut, että se on väärin. Tunsin hetken helpotusta, mutta hyvin nopeasti asia alkoi ahdistamaan suunnattomasti. Yllätysraskauden keskellä olin täynnä pelkoa tulevaisuudesta, mutta jälkikäteen tajusin, että olisin selvinnyt lapsen kanssa ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Kukaan ei varoittanut siitä, millaista kipua abortti aiheuttaa. Koin jääväni yksin asian kanssa, kukaan ei ymmärtänyt kärsimääni syyllisyyttä ja itseinhoa. Olisin halunnut vain unohtaa asian, mutta en pystynyt. Se vaikutti kaikkeen elämääni. Tulin muutaman vuoden päästä Itu-projektin vertaistukiviikonloppuun, jossa sain purkaa asiaan liittyvää kipua ymmärtävässä seurassa. Koin, että minut ja tunteeni hyväksyttiin. Se auttoi tosi paljon. Nyt olen taas elämässä kiinni, mitä en ikinä enää uskonut tapahtuvaksi. Ilman vertaistukiryhmää en varmaankaan olisi näin hyvässä kunnossa.

Nainen 26

Sain tietää odottavani lasta olosuhteissa, jotka eivät olleet täysinihanteelliset. Olin tuoreessa ihmissuhteessa ja minulla on historiassanipsyykkistä sairastelua. Olen myös töissä taidealalla, jossa taloudelliset näkymät eivät ole hyvät. Tiesin kuitenkin heti pitäväni lapseni. Olen nimittäin käynyt saman tilanteen läpi aiemmin elämässäni ja päädyin raskaudenkeskeytykseen. Silloin luulin, että se olisi paras valinta minun ja lapseni kannalta. Raskaudenkeskeytys ei kuitenkaan tehnyt raskautta olemattomaksi. Jouduin käymään läpi menetyksen, itsesyytökset ja jossittelun. Jossittelu oli erittäin kuluttavaa, mutta en saanut sitä loppumaan ilman ammattiapua. Raskaudenkeskeytykseen päätyessäni luulin, että pystyisin jatkamaan normaalia elämää raskaudenkeskeytyksen jälkeen, mutta olin väärässä. Asian prosessointiin meni kaksi vuotta elämästäni, josta n. puoli vuotta olin sairaslomalla. Sairastuin abortin seurauksena vaikeaan masennukseen joka paheni hetkellisesti psykoosiin saakka. Auroran sairaalassa ensipsykoosista kärsivien osastolla sain kuulla psykiatriselta sairaanhoitajalta, että ”kaikki naisethan sitä aborttia jossain vaiheessa katuu”. Silloin ei naurattanut yhtään. Sain elämäni järjestykseen laadukkaan suomalaisen terveydenhoidon ja Itun työntekijöiden avulla. Uuden raskauden myötä olen huomannut, että raskaus muuttaa ajattelua ja kokemusta elämästä. Olen saanut raskaudesta intoa ja voimavaroja ratkoa välillä kaoottisilta tuntuvia elämäntilanteita. Suomalainen yhteiskunta myös auttaa paljon raskaana olevia naisia. Raskauden jatkaminen on minulle ehdottomasti paras vaihtoehto. Olen myös sitä mieltä, että jos alan odottaa niitä täydellisiä olosuhteita, en saa lasta ennen kuin olen 45 ja silloin saattaa olla liian myöhäistä.

Nainen 32

On puhuttu, että vuosi 1973 oli aborttiluvuissa musta vuosi: 23 000 aborttia. Myös minun kokemukseni tapahtui tuona vuotena. Epäilin olevani raskaana ja pelkäsin tavattomasti kertoa siitä miehelleni. Tiesin, että hän oli jo aikaisemmin sanonut, että hän pitää väkensä semmoisena, jonka pystyy hoitamaan ja hänen väkensä oli nyt täysi. Kerroin hänelle ja hän vaati aborttia. Jouduin asiasta kovaan sisäiseen tuskaan. Yritin mieheni työpaikkalääkärillä tuskasta jännittyneenä sanoa, että en viimeksikään halua sellaista ratkaisua, mutta hän ei kysynyt mitä minä haluan. Valvoin seuraavan yön ja mieheni yrittäessä lohdutta minua tunsin häntä kohtaan vihaa koska hän pakotti minut aborttiin. Sairaalan poliklinikan vastaanotolla ennen sisälle menoa yritin vielä sanoa, että en haluaisi, mutta minulle sanottiin vain topakasti, että eihän ketään pakoteta, että jokainen saa valita itse. Tämä on minun sydämeni hätä, että kaikki eivät mene sinne vapaaehtoisesti. Ja minä itkin niin kauan kunnes minut nukutettiin ja herätessäni minulta pääsi itku. Mietin miltä mahtaa tuntua osatovereistani, ennen kaikkea nuorista. Olen miettinyt, miksei tästä tuskasta puhuta yhteiskunnan tasolla mitään. Omalla kohdallani seuraukset tästä henkisestä tuskasta ja paineesta ovat tulleet ulos psykosomaattisina sairauksina ja purettuani sisintäni ulospäin tunnen että fyysiset vaivat vähenee vähenemistään. Kaikkien vaikeuksien keskellä saan uskoa, että minulle riittää armo.

Nainen 80

Minulle tehtiin sterilisaatio Päätöksen siitä olin tarkoin harkinnut. lapsia oli jo nyt enemmän kuin olin suunnitellut. Kahden vuoden kuluttua tulin kuitenkin raskaaksi! Vauva kasvoi sisälläni, vaikka en halunnut. Paniikkitunnelma oli valmis. En tiennyt sopeutuisinko ajatukseen uudesta lapsesta. Muiden mielestä päätöksenteolla oli kiire. Tuli olo, että pelaan pingistä kauhealla vauhdilla ja pallona toimi ajatus, pidänkö vauvan vai en. Pallo kiisi verkon yli puolelta toiselle, enkä tiennyt mitä haluan. Tuli kauhea paine. Näin jälkeenpäin ajatellen tuossa vaiheessa olisin tarvinnut aikaa miettiä. Olisin tarvinnut jonkun sanomaan minulle, että mieti rauhassa, mitä haluat tehdä. Neuvolassa kuitenkin sanottiin, että on kiire. On kiire, jos haluat abortin. Minulle vaihtoehtoina oli pitää vauva tai tehdä abortti. Kumpaakaan en halunnut. Yllätysvauva tuntui suorastaan pakottamiselta ja oman vapauden riistämiseltä. En halunnut enää kokea uudelleen raskautta, synnytystä enkä vauvan hoitamista. Se tuntui yksinkertaisesti liian rankalta. Pingispeli päässäni jatkui kiihtyvällä vauhdilla. Pohdin sitä, voinko rakastaa lasta, jota en ole itse halunnut. Vai oliko sekin jo rakkautta kun mietin aina välillä, että pitäisin vauvan. Tätä en ehtinyt tunnistaa itsessäni päätöksentekovaiheessa, siinä myllerryksessä. Vahvan pohjan kiintymyksen tunteille antoivat jo olemassa olevat lapseni, jotka ovat minulle tärkeintä koko maailmassa. Kun en osannut päättää, mitä haluan, ajattelin, että on pakko tehdä abortti. Tunsin tarvetta päästä tilanteeseen, jossa on aikaa miettiä ja harkita rauhassa haluanko todella lisää lapsia. Toive oli päästä tilanteeseen ennen En ymmärtänyt mitä abortti lopulta on ja mitä siitä voi seurata. Eikä kukaan kertonut. Ajattelin, että pingispeli päättyy aborttiin. Sitten voin rauhassa miettiä, mitä oikeasti haluan elämässäni tehdä. Mutta se ei mennytkään niin. Etukäteen järkeilin, ettei abortti voi olla vaarallista, kun se tehdään niin monille naisille. Oma tunne kuitenkin varoitti vaarasta ja minua pelotti. Samalla abortti tuntui väärältä. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt kuunnella omia tunteitani. Paha olo ei mennyt mihinkään. Se tuli paljon pahemmaksi, suorastaan helvetilliseksi. Koko elämäni palapeli hajosi, palat irtosivat, hajosivat ja hukkuivat käsistäni.  Ajatukset jumittuivat täysin aborttikokemukseen. Mielessäni pyöri sekava rata, itsesyytöksiä, kysymyksiä, olisiko kaikki mennyt toisin, jos olisin saanut kaiken sanottua ja mietittyä ja jos olisi ollut enemmän aikaa. Mikään ei tuntunut miltään. Halusin vain kuolla ja mennä vauvan perässä. Aloin jonkinlaisen itseni rankaisun, en sallinut mitään hyvää itselleni, en antanut itselleni lupaa nauttia mistään, en kyennyt pitämään asioista, jotka olivat aikaisemmin olleet minulle tärkeitä. Koin, että minussa on jotakin vikaa, kun en osannut sivuuttaa aborttikokemusta jatkaen elämää normaalisti. Lopulta tajusin, ettei itselleen voi valehdella. Menin niin huonoon kuntoon, että kolmen kuukauden kuluttua abortista olin kriisipsykiatrian osastolla. Siellä havahduin, kun hoitaja kysyi, etkö ole yhtään itkenyt, olethan kokenut menetyksen. Silloin sain luvan surra. Minusta tuntui, etteivät ympärillä olevat ihmiset ymmärtäneet, mitä olin kokenut. Myllerryksessä en osannut kertoa, mitä tunsin ja toisaalta yritin näytellä selviytyjää. Halusin olla iloinen ja sosiaalinen niin kuin ennenkin. Todelliset tunteet tukahtuivat sisälleni, eikä tukea antavaa yhteyttä toisiin löytynyt. Tuskan määrä oli suunnaton, eikä se mahtunut sisälleni. Menetyksen suuruutta kuvaa se, että lapset ovat tärkeintä maailmassa minulle ja nyt olin menettänyt yhden maailman tärkeimmistä lapsistani.Lehdestä huomasin ilmoituksen ryhmästä abortin läpikäyneille ja leikkasin ilmoituksen talteen. Monen epäröinnin jälkeen soitin ja pääsin ryhmään mukaan. Itu-projektin ryhmässä sain vertaistukea, oma suru otettiin vakavasti ja sain rauhassa surra. Omille tunteille surusta, vihasta, pettymyksestä ja naiseuden menettämisestä tuli vastakaikua ja ymmärrystä. Muut abortin kokeneet ymmärsivät, mitä tunsin ja jakoivat samoja tunteita kanssani. Anteeksianto itselleni tuli mahdolliseksi, kun pystyin ottamaan anteeksiannon vastaan (koin Jumalan anteeksiannon merkityksen).

Nainen 42