Kokemuksia

Tulin raskaaksi vaikeassa elämäntilanteessa. Olin jo kahden, aistivammaisen lapsen yksinhuoltaja, ja luulin löytäneeni vihdoin sen oikean ihmisen rinnalleni, mutta valitettavasti parisuhteeseen tuli ongelmia, jotka eivät voineet olla heijastumatta omaan ja lasteni hyvinvointiin. Tullessani raskaaksi olin päättänyt pitää lapsen, mutta antaa lapsen adoptoitavaksi, jollen jaksaisi yksinäni. Minulla oli aiempaa kokemusta yksinjäämisestä ja vieläpä kahden sairaan vauvan kanssa, joten tiesin jaksamiseni olevan koetuksella. Nythän minulla olisi kolme lasta yksinhoidettavana. Pienen ihmisen kehittyminen sisälläni antoi voimaa muutokseen ja asetin parisuhteelle terveet rajat. Meille tuli ero, mikä kuitenkin oli itselleni helpotus.

Ituprojektin palvelevasta puhelimesta tuli se paikka, jonne sain turvaisasti rantautua: minua kuunneltiin ja minä olin tärkeä. Mielipiteitäni kuunneltiin, minua rohkaistiin ja tuettiin. Sain tehdä omat päätökseni. Olen kokenut niin suurta hyvyyttä projektityöntekijöiden hyvien tekojen ja rohkaisevien sanojen kautta, että se on muuttanut elämäämme entistä parempaan suuntaan. Isot lapset ovat huojentuneita kun riitaisa parisuhde on vihdoin ohi. ”joululahjaksi” saamani uusi vauva on ollut yh-perheelleni suureksi siunaukseksi. Kun sain tuoda konkreettisesti pienen ihmeen kotiini, koin yhtä aikaa tyytyväisyyttä, kiitollisuutta, iloa ja onnea –sellaisen lahjan voi vain hyvä Jumala antaa. Kaikki kolme lastani ovat minulle ihme ja vaikka kaipaus elämänkumppaniin onkin ajoittain kova arjen raskauden ja ajoittaisen väsymyksen takia, tiedän läheisten olevan Jumalan lahjaa. Ja juuri tällä hetkellähän minulla on kaikki tarvitsemani. Oma esimerkkini todistaa, että läheisten tuella voi selviytyä voittajaksi vaikeistakin tilanteista ja kasvaa ihmisenä.

Ituprojektin kautta minulla on aina puhelinnumero, johon voin soittaa, jos koen ahdistusta, kaipaan kuuntelevaa korvaa tai viisaita neuvoja: koen saaneeni todellisia ystäviä, jotka välittävät ja tukevat. Juuri sellaista elämän täytyy ollakin. Ja vaikka minä olenkin vain yksi ihminen, niin Jumalalle olemme tärkeitä kaikki, sinäkin! Tukemalla heikoimmassa asemassa olevia, ja erityisesti sellaisia, jotka ovat joutuneet kaltoinkohdelluiksi, voimme olla mukana tekemässä jotain suurta. Yhdenkin ihmisen elämään vaikuttaminen voi muuttaa paljon ja liikuttaa lopulta monia ihmisiä. Saamani tuen ansioista jaksoin terveydellenikin vaikean riskiraskauden ja synnytyksen yksin sekä lasteni hoidon niin, ettei adoptioon tarvinnut turvautua.

Ituprojekti on liikuttanut sydäntäni. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus keskustella vaikeista asioistaan ja anonyyminä soittaminen on joskus helpotus. Minut otettiin vastaan, joten minäkin pystyin ottamaan vastaan tyttäreni. Suurten surujen jälkeen on aika ilolle, tähän tahdon uskoa. Uhritarinani muuttui elämän myrkyissä kauniiksi tarinaksi selviytymisestä. Kiitos kaikille meitä tukeneille.

Selviytyjä-äiti

Tein kaksikymppisenä abortin, vaikka olin aina ajatellut, että se on väärin. Tunsin hetken helpotusta, mutta hyvin nopeasti asia alkoi ahdistamaan suunnattomasti. Yllätysraskauden keskellä olin täynnä pelkoa tulevaisuudesta, mutta jälkikäteen tajusin, että olisin selvinnyt lapsen kanssa ihan yhtä hyvin kuin muutkin. Kukaan ei varoittanut siitä, millaista kipua abortti aiheuttaa. Koin jääväni yksin asian kanssa, kukaan ei ymmärtänyt kärsimääni syyllisyyttä ja itseinhoa. Olisin halunnut vain unohtaa asian, mutta en pystynyt. Se vaikutti kaikkeen elämääni. Tulin muutaman vuoden päästä Itu-projektin vertaistukiviikonloppuun, jossa sain purkaa asiaan liittyvää kipua ymmärtävässä seurassa. Koin, että minut ja tunteeni hyväksyttiin. Se auttoi tosi paljon. Nyt olen taas elämässä kiinni, mitä en ikinä enää uskonut tapahtuvaksi. Ilman vertaistukiryhmää en varmaankaan olisi näin hyvässä kunnossa.

Nainen 26

Sain tietää odottavani lasta olosuhteissa, jotka eivät olleet täysinihanteelliset. Olin tuoreessa ihmissuhteessa ja minulla on historiassanipsyykkistä sairastelua. Olen myös töissä taidealalla, jossa taloudelliset näkymät eivät ole hyvät. Tiesin kuitenkin heti pitäväni lapseni. Olen nimittäin käynyt saman tilanteen läpi aiemmin elämässäni ja päädyin raskaudenkeskeytykseen. Silloin luulin, että se olisi paras valinta minun ja lapseni kannalta. Raskaudenkeskeytys ei kuitenkaan tehnyt raskautta olemattomaksi. Jouduin käymään läpi menetyksen, itsesyytökset ja jossittelun. Jossittelu oli erittäin kuluttavaa, mutta en saanut sitä loppumaan ilman ammattiapua. Raskaudenkeskeytykseen päätyessäni luulin, että pystyisin jatkamaan normaalia elämää raskaudenkeskeytyksen jälkeen, mutta olin väärässä. Asian prosessointiin meni kaksi vuotta elämästäni, josta n. puoli vuotta olin sairaslomalla. Sairastuin abortin seurauksena vaikeaan masennukseen joka paheni hetkellisesti psykoosiin saakka. Auroran sairaalassa ensipsykoosista kärsivien osastolla sain kuulla psykiatriselta sairaanhoitajalta, että ”kaikki naisethan sitä aborttia jossain vaiheessa katuu”. Silloin ei naurattanut yhtään. Sain elämäni järjestykseen laadukkaan suomalaisen terveydenhoidon ja Itun työntekijöiden avulla. Uuden raskauden myötä olen huomannut, että raskaus muuttaa ajattelua ja kokemusta elämästä. Olen saanut raskaudesta intoa ja voimavaroja ratkoa välillä kaoottisilta tuntuvia elämäntilanteita. Suomalainen yhteiskunta myös auttaa paljon raskaana olevia naisia. Raskauden jatkaminen on minulle ehdottomasti paras vaihtoehto. Olen myös sitä mieltä, että jos alan odottaa niitä täydellisiä olosuhteita, en saa lasta ennen kuin olen 45 ja silloin saattaa olla liian myöhäistä.

Nainen 32

On puhuttu, että vuosi 1973 oli aborttiluvuissa musta vuosi: 23 000 aborttia. Myös minun kokemukseni tapahtui tuona vuotena. Epäilin olevani raskaana ja pelkäsin tavattomasti kertoa siitä miehelleni. Tiesin, että hän oli jo aikaisemmin sanonut, että hän pitää väkensä semmoisena, jonka pystyy hoitamaan ja hänen väkensä oli nyt täysi. Kerroin hänelle ja hän vaati aborttia. Jouduin asiasta kovaan sisäiseen tuskaan. Yritin mieheni työpaikkalääkärillä tuskasta jännittyneenä sanoa, että en viimeksikään halua sellaista ratkaisua, mutta hän ei kysynyt mitä minä haluan. Valvoin seuraavan yön ja mieheni yrittäessä lohdutta minua tunsin häntä kohtaan vihaa koska hän pakotti minut aborttiin. Sairaalan poliklinikan vastaanotolla ennen sisälle menoa yritin vielä sanoa, että en haluaisi, mutta minulle sanottiin vain topakasti, että eihän ketään pakoteta, että jokainen saa valita itse. Tämä on minun sydämeni hätä, että kaikki eivät mene sinne vapaaehtoisesti. Ja minä itkin niin kauan kunnes minut nukutettiin ja herätessäni minulta pääsi itku. Mietin miltä mahtaa tuntua osatovereistani, ennen kaikkea nuorista. Olen miettinyt, miksei tästä tuskasta puhuta yhteiskunnan tasolla mitään. Omalla kohdallani seuraukset tästä henkisestä tuskasta ja paineesta ovat tulleet ulos psykosomaattisina sairauksina ja purettuani sisintäni ulospäin tunnen että fyysiset vaivat vähenee vähenemistään. Kaikkien vaikeuksien keskellä saan uskoa, että minulle riittää armo.

Nainen 80

 

Minulle tehtiin sterilisaatio Päätöksen siitä olin tarkoin harkinnut. lapsia oli jo nyt enemmän kuin olin suunnitellut. Kahden vuoden kuluttua tulin kuitenkin raskaaksi! Vauva kasvoi sisälläni, vaikka en halunnut. Paniikkitunnelma oli valmis. En tiennyt sopeutuisinko ajatukseen uudesta lapsesta. Muiden mielestä päätöksenteolla oli kiire. Tuli olo, että pelaan pingistä kauhealla vauhdilla ja pallona toimi ajatus, pidänkö vauvan vai en. Pallo kiisi verkon yli puolelta toiselle, enkä tiennyt mitä haluan. Tuli kauhea paine. Näin jälkeenpäin ajatellen tuossa vaiheessa olisin tarvinnut aikaa miettiä. Olisin tarvinnut jonkun sanomaan minulle, että mieti rauhassa, mitä haluat tehdä. Neuvolassa kuitenkin sanottiin, että on kiire. On kiire, jos haluat abortin. Minulle vaihtoehtoina oli pitää vauva tai tehdä abortti. Kumpaakaan en halunnut. Yllätysvauva tuntui suorastaan pakottamiselta ja oman vapauden riistämiseltä. En halunnut enää kokea uudelleen raskautta, synnytystä enkä vauvan hoitamista. Se tuntui yksinkertaisesti liian rankalta. Pingispeli päässäni jatkui kiihtyvällä vauhdilla. Pohdin sitä, voinko rakastaa lasta, jota en ole itse halunnut. Vai oliko sekin jo rakkautta kun mietin aina välillä, että pitäisin vauvan. Tätä en ehtinyt tunnistaa itsessäni päätöksentekovaiheessa, siinä myllerryksessä. Vahvan pohjan kiintymyksen tunteille antoivat jo olemassa olevat lapseni, jotka ovat minulle tärkeintä koko maailmassa. Kun en osannut päättää, mitä haluan, ajattelin, että on pakko tehdä abortti. Tunsin tarvetta päästä tilanteeseen, jossa on aikaa miettiä ja harkita rauhassa haluanko todella lisää lapsia. Toive oli päästä tilanteeseen ennen En ymmärtänyt mitä abortti lopulta on ja mitä siitä voi seurata. Eikä kukaan kertonut. Ajattelin, että pingispeli päättyy aborttiin. Sitten voin rauhassa miettiä, mitä oikeasti haluan elämässäni tehdä. Mutta se ei mennytkään niin. Etukäteen järkeilin, ettei abortti voi olla vaarallista, kun se tehdään niin monille naisille. Oma tunne kuitenkin varoitti vaarasta ja minua pelotti. Samalla abortti tuntui väärältä. Jälkeenpäin ajatellen minun olisi pitänyt kuunnella omia tunteitani. Paha olo ei mennyt mihinkään. Se tuli paljon pahemmaksi, suorastaan helvetilliseksi. Koko elämäni palapeli hajosi, palat irtosivat, hajosivat ja hukkuivat käsistäni.  Ajatukset jumittuivat täysin aborttikokemukseen. Mielessäni pyöri sekava rata, itsesyytöksiä, kysymyksiä, olisiko kaikki mennyt toisin, jos olisin saanut kaiken sanottua ja mietittyä ja jos olisi ollut enemmän aikaa. Mikään ei tuntunut miltään. Halusin vain kuolla ja mennä vauvan perässä. Aloin jonkinlaisen itseni rankaisun, en sallinut mitään hyvää itselleni, en antanut itselleni lupaa nauttia mistään, en kyennyt pitämään asioista, jotka olivat aikaisemmin olleet minulle tärkeitä. Koin, että minussa on jotakin vikaa, kun en osannut sivuuttaa aborttikokemusta jatkaen elämää normaalisti. Lopulta tajusin, ettei itselleen voi valehdella. Menin niin huonoon kuntoon, että kolmen kuukauden kuluttua abortista olin kriisipsykiatrian osastolla. Siellä havahduin, kun hoitaja kysyi, etkö ole yhtään itkenyt, olethan kokenut menetyksen. Silloin sain luvan surra. Minusta tuntui, etteivät ympärillä olevat ihmiset ymmärtäneet, mitä olin kokenut. Myllerryksessä en osannut kertoa, mitä tunsin ja toisaalta yritin näytellä selviytyjää. Halusin olla iloinen ja sosiaalinen niin kuin ennenkin. Todelliset tunteet tukahtuivat sisälleni, eikä tukea antavaa yhteyttä toisiin löytynyt. Tuskan määrä oli suunnaton, eikä se mahtunut sisälleni. Menetyksen suuruutta kuvaa se, että lapset ovat tärkeintä maailmassa minulle ja nyt olin menettänyt yhden maailman tärkeimmistä lapsistani.Lehdestä huomasin ilmoituksen ryhmästä abortin läpikäyneille ja leikkasin ilmoituksen talteen. Monen epäröinnin jälkeen soitin ja pääsin ryhmään mukaan. Itu-projektin ryhmässä sain vertaistukea, oma suru otettiin vakavasti ja sain rauhassa surra. Omille tunteille surusta, vihasta, pettymyksestä ja naiseuden menettämisestä tuli vastakaikua ja ymmärrystä. Muut abortin kokeneet ymmärsivät, mitä tunsin ja jakoivat samoja tunteita kanssani. Anteeksianto itselleni tuli mahdolliseksi, kun pystyin ottamaan anteeksiannon vastaan (koin Jumalan anteeksiannon merkityksen).

Nainen 42